Koirani oli juuri täyttänyt vuoden, luonteeltaan arka mutta koirasosiaalinen ja hyväluonteinen, kun naapuruston saksanpaimenkoira — jonka käytösongelmat olivat tiedossa jo etukäteen — pääsi karkuun lapsen avattua vahingossa oven, ja puri koiraani. Fyysisesti selvittiin säikähdyksellä; syvä puremahaava lonkassa, ei hengenvaarallinen, vaikka tilanne olisi voinut päättyä paljon pahemmin. Se mikä jäi, oli pelko. Pelko- ja traumatilat, jotka näkyvät pieninä asioina jokapäiväisessä arjessa — mutta päivä kerrallaan mennään parempaan suuntaan.
En muista koskaan olleeni niin vihainen. En kenellekään yksittäiselle — tilanteessa ei ollut yhtä syyllistä, vain sarja pieniä laiminlyöntejä jotka kasautuivat. Mutta tunne muuttui ajan myötä ajatukseksi josta en ole päässyt eroon: tämä olisi voitu estää. Sen toisen koiran ongelmat olivat tiedossa jo kauan ennen kuin mitään tapahtui. Jos niihin olisi puututtu ajoissa — jos apu olisi ollut helposti saatavilla juuri silloin kun sitä olisi tarvittu — moni asia olisi voinut mennä toisin. Sekin koira lopetettiin pian tapahtuman jälkeen. Sen ei olisi tarvinnut mennä niin pitkälle.
Uskon, että lähes jokainen koiranomistaja haluaa tehdä oikein koiralleen. Ongelmiin ei jätetä puuttumatta siksi että välitettäisiin liian vähän, vaan koska apu tuntuu kaukaiselta; kallista, ajanvarausta vaativaa, ei saatavilla juuri silloin kun huoli herää. KoirAI syntyi tästä ajatuksesta. Ei jonoja. Ei aikatauluja. Apua silloin kun sitä oikeasti tarvitaan — ennen kuin on liian myöhäistä.
— Toni & Skadi